Vuoden 1939 itsenäisyyspäivä sattui keskiviikolle, joka oli sotatilan vuoksi määrätty työpäiväksi. Juhlajumalanpalvelusta ja presidentin vastaanottoa ei järjestetty. Ulkoministeriö sen sijaan päätti juhlistaa päivää.
”Venäläiset levittävät tietoa, jonka mukaan Suomen hallitus on paennut tuntemattomaan paikkaan”, ulkoministeri Väinö Tanner sanoi. ”Näytetään niille, että hallitus on Helsingissä. Kutsumme tilaisuuteen ulkomaiset lehtimiehet toteamaan, että vartijat seisovat muureilla.”
Tanner oli komentanut ulkoministeriön virkamiehen etsimään sopivaa juhlatilaa. Presidentin linna ei ollut käytettävissä ja valtioneuvoston juhlahuoneessa ei ollut pimennysverhoja. Hotelli Kämpistä ilmoitettiin, että he voisivat järjestää juhlahuoneiston, mutta ei tarjoilua.
Tanner soitti Elantoon. ”Pystyttekö järjestämään kahvi- ja virvoketarjoilun, jos huoneisto ja astiasto ovat käytettävissä?”
”Hoidamme asian.”
Kutsukortteihin oli merkitty, että tilaisuuteen voi saapua arkipuvussa. Räntäsateessa liikkeellä olevat harvat helsinkiläiset näkivät kello kuusi illalla, miten epämääräisiä hahmoja saapui Pohjois-Esplanadille ja vilahti sisään pimennettyyn hotelliin.
Kellään ei ollut frakkia eikä smokkia. Opetusministeri Uuno Hannula saapui harmaassa villapaidassa ja lapikkaissa. ”Tämä on virkapuku”, Hannula selitti paheksuvan oloiselle Tannerille.
Ministeri Hannula oli siviilissä Pohjolan Sanomien päätoimittaja ja suurin omistaja. Hän oli sitonut käsivarteensa sanomalehtimiehen valkoisen nauhan. ”Tämän avulla pääsee helpommin joka paikkaan”, Hannula tokaisi Tannerille.
Elannolla oli tarjolla kahvia ja kahvileipiä sekä erinomaiseksi kehuttua kakkua. Presidentti Kyösti Kallio seurusteli sairaudestaan huolimatta vilkkaasti vieraiden kanssa, valokuvaajien salamavalot välähtelivät.
Ilta sujui ilman kommelluksia. Kun vieraat poistuivat, he joutuivat haparoimaan tietään täysin pimennetyssä kaupungissa. Valokuvat löysivät tiensä kansainvälisen lehdistön palstoille. Hallitus istui vakaasti pääkaupungissa.
Matkamiehet
Muutama diplomaatti, sotilas ja teollisuusmies oli samana päivänä noussut Helsingissä Turun junaan. Kenraaliluutnantti Vilho Nenonen oli matkalla Washingtoniin ostamaan tykkejä ja lentokoneita sekä muita aseita ja ampumatarvikkeita. Hänen seurassaan oli Oy Wärtsilä Ab:n pääjohtaja, Vikkelä-Villeksi sanottu diplomi-insinööri Wilhelm Wahlforss. Teollisuusmiehiä oli sotaministeriön toimeksiannosta menossa ostosmatkoille myös Englantiin, Belgiaan, Italiaan, Espanjaan, Unkariin ja Pohjoismaihin.
Eversti Aladàr Paasonen oli määrätty valtuuskuntaan, joka oli matkalla Geneveen Kansainliiton 20. yleiskokoukseen. Siellä oli tarkoitus käsitellä Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen.
Junassa Paasonen ihmetteli Nenosen mukanaoloa. ”Miten meillä on varaa pitää teidät poissa tykistön johdosta tässä tilanteessa?”
”Pyysin ylipäälliköltä komennusta jonkin armeijakunnan tykistöön”, Nenonen vastasi. ”Mutta sitten minut määrättiin tähän tehtävään.”
Turusta miehet lensivät erikoiskoneella Tukholmaan, josta he vielä samana iltana jatkoivat junalla matkaa Malmöhön ja sieltä eteenpäin lentokoneella Kööpenhaminaan. Paasonen lensi Berliiniin, jossa nousi Geneven junaan.
Suomen itsenäisyyspäivänä ruotsalainen kreivi Eric von Rosen keskusteli sotamarsalkka Hermann Göringin kanssa Berliinissä. von Rosen oli edellisenä päivänä tiedustellut marsalkalta Saksan suhtautumista Ruotsiin mahdollisessa konfliktissa Venäjän kanssa.
”Voiko Ruotsi luottaa siihen, ettei Saksa siinä tapauksessa asevoimalla tai muuten auta Venäjää Ruotsia vastaan?” von Rosen oli kysynyt
Göring oli keskustellut ulkopoliittisesti tulenarasta asiasta valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin kanssa. ”Ruotsi voi tässä suhteessa olla täysin levollinen”, Göring ilmoitti von Rosenille. ”Olen aina ollut ja tulen aina olemaan Ruotsin ystävä.”
”Onko asia siis täysin varma?”
”Kyllä. Se on absoluuttisen varmaa. Edellytämme luonnollisesti, että Ruotsi on puolueeton Saksan ja länsivaltojen välisessä taistelussa. En ymmärrä, miten Ruotsissa on saattanut syntyä ajatus, että Saksa hyökkäisi maahan, jos Ruotsi joutuisi ristiriitaan Venäjän kanssa.”
Mutta, kuten tiedämme, virallinen Ruotsi oli koko talvisodan ajan rähmällään Neuvostoliiton suuntaan. Kansainliitossa Ruotsi äänesti tyhjää, kun piti tuomita Neuvostoliiton hyökkäys. Maaliskuun alussa Ruotsi kielsi apuun tulossa olevien Englannin ja Ranskan joukkojen läpimarssin.
Päämaja
Maanantai-ilta 4. joulukuuta, päämaja. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim marssi päämajoitusmestari Aksel Airon kanssa everstiluutnantti Valo Nihtilän luo operatiiviselle osastolle. ”Hyvät herrat”, Mannerheim sanoi. ”Meidän on vihdoin pysäytettävä venäläiset. Onko teillä ehdotuksia?”
Operaatiopäällikkö Nihtilä siirtyi seinäkartan ääreen, otti kynän taskustaan ja osoitti Tolvajärvellä olevaan rintaman painaumaa. ”Tilanne neljännen armeijakunnan lohkolla on kriittinen. Venäläisten kiilat kohti Tolvajärveä ja Ilomantsia uhkaavat kenraalimajuri Hägglundin selustaa. He ovat uhka myös kenraaliluutnantti Östermanin Kannaksen armeijalle.”
”Onko everstiluutnantilla suunnitelmaa?”
”Herra marsalkka, käsitykseni mukaan joukot tarvitsevat nyt välttämättä myönteisiä kokemuksia voittojen muodossa. Taisteluhenki on heikko ja johto hajallaan. Ehdotan, että alistamme ylipäällikön reservissä olevan eversti Paalun divisioonan kenraalimajuri Hägglundille.”
Ylipäällikkö mietti hetken. Eversti Paavo Paalun divisioona oli Kannaksen reservinä, koska hän ei luottanut Kannaksen kenraaleiden Hugo Östermanin ja Harald Öhquistin lujuuteen. ”Toimi vaarantaisi Kannaksen defensiivin”, marsalkka sanoi.
”Voisimme ehkä keskittää vain osan Paalun divisioonasta”, Nihtilä jatkoi. ”Joka tapauksessa palauttaisimme divisioonan reserviksi vastahyökkäyksen jälkeen.”
”Kuulkaahan everstiluutnantti. Minulla on se kokemus, että jos reservi luovutetaan jonnekin, sitä ei enää saada takaisin. Kyllä se on hankittava jostain muualta. Palaan asiaan.”
Tolvajärvi
Mannerheimin mielestä Nihtilän ajatus oli hyvä. Hänellä oli myös käytössään eversti Paavo Talvela, joka tuntui palavan innosta näyttää kykynsä. Ylipäällikkö päätti muuttaa vastuualueita Laatokan Karjalan rintamalla. Kenraali Woldemar Hägglundin armeijakunnan vasen siipi irrotettaisiin omaksi lohkokseen Talvelan alaisuuteen.
”Kutsukaa Talvela tänne välittömästi”, Mannerheim määräsi. Kello oli yksi tiistaiaamuna. Talvela saapui Mikkeliin aamun tunteina.
”Olen päättänyt muodostaa Tolvajärven ja Ilomantsin alueelle Ryhmä Talvelan”, Mannerheim ilmoitti. ”Eversti saa divisioonan verran joukkoja, mutta tykistöä ei ole kovin paljon. Pysäytätte vihollisen ja toteutatte vastaoffensiivin. Everstin on turha haaveilla apujoukoista, niitä ei ole. Olen myös ottanut huomioon everstin toiveen. Everstiluutnantti Pajarin rykmentti on jo komennettu Tampereelta Tolvajärvelle.”
Everstiluutnantti Aaro Pajarin jalkaväkirykmentti 16:n ensimmäinen pataljoona oli muodostettu Tampereen kaupungin työväestöstä.
Tampereen vuoden 1933 lippujupakka oli tuoreessa muistissa. Kaupungin vasemmistolainen johto oli kieltänyt suojeluskuntien liputuksen kaupungin valtauksen 15-vuotisjuhlien kunniaksi. Helatorstaina kaupungissa kuitenkin nostettiin punaliput salkoon sosialidemokraattien puoluekokouksen vuoksi. Pajari oli suojeluskuntaupseereiden avulla poistanut liput.
”Olisi ollut optimistista odottaa pataljoonan taholta yhteisymmärrystä ja luottamusta suojeluskuntien riveistä tullutta päällystöä ja nimenomaan minua itseäni kohtaan”, Pajari sanoi.
Jalkaväkirykmentti 16 lähti rintamalle tiistaina joulukuun 5. päivänä. Talvela oli halunnut ryhmäänsä Pajarin, koska tunsi tämän jo Aunuksen retken ajoilta. Pajari on etevä upseeri, jolla oli hyökkäyshenkeä ja taktillista silmää.
Pajari saapui Tolvajärvelle varsin dramaattisissa tunnelmissa. ”Nyt punasi vainovuosien tunnusomainen, vavahduttava tulipalojen kajastus itäisen taivaanrannan”, Pajari kirjoitti. ”Hetkeksi jäin katsomaan tätä järkyttävyydessään suurenmoista näkyä.”
Tilanne oli kriittinen. Joukot olivat jo pakenemassa ylivoimaisen vihollisen edessä.
Ensimmäisessä taistelussa Tampereen työläispataljoona epäonnistui surkeasti ja joutui vetäytymään epäjärjestyksessä ja taistelumoraalinsa menettäneenä. Pajarin mukaan syynä oli teollisuustyöväestön tottumattomuus suureen erämaahan ja sähköttömään yöhön sekä tehtäväänsä sopimattomat komppanianpäälliköt.
Mutta taistelutahto koheni kuitenkin nopeasti. Tolvajärven taistelu jäi historiaan. Tiistaina joulukuun 12. päivänä Pajari hyökkäsi vastoin Talvelan ohjeita − ja menestyi. Suomussalmen ja Raatteen tien varjoon jäänyt taistelu oli ensimmäinen suomalainen hyökkäysvoitto talvisodan aikana ja siten psykologisesti merkittävä.
Talvelasta tehtiin kenraalimajuri ja Pajarista eversti.
Raatteen tie
Päämaja oli odottanut hyökkäystä etelässä, ei Pohjois-Suomessa. Mutta toisin kävi. Neuvostoliitto hyökkäsi kaikilla rintamilla, kaikkien teiden suunnissa. Suomi-neito aiottiin katkaista vyötärön kohdalta.
Tilanne Suomussalmella oli kriittinen. Torstaina joulukuun 7. päivänä eversti Hjalmar Siilasvuon divisioonan pääjoukot lähtivät rintamalle yhdeksällä junalla Oulusta ja Kemistä.
“Ryhmä Siilasvuo keskitetään Suomussalmen suuntaan lyödäkseen Suomussalmelle edenneen vihollisen”, kuului käsky.
Siilasvuo perusti komentopaikkansa Hyrynsalmelle. Rajakylistä tulleita evakkoja oli kaikkialla. Sotilaat olivat uupuneita, parroittuneita ja likaisia. Vihollinen oli yrittänyt kahtena päivänä hyökätä jään yli. Jää oli täynnä tummia kaatuneiden röykkiöitä.
Tiedusteluraporttien mukaan vastassa oli divisioona, joka pyrki länteen kohti Hyrynsalmea ja Taivalkoskea. Siilasvuolla oli käytössään kolme tuoretta ja kaksi pahoin kulunutta pataljoonaa, kolme erillistä komppaniaa sekä pari tiedustelujoukkuetta. Tykistöstä ei ollut tietoa, puhumattakaan panssaritorjunnasta.
Toisena adventtisunnuntaina joulukuun 10. päivänä Siilasvuo lähti lyömään kiilaa kahden venäläisryhmittymän väliin. Venäläiset kolonnat marssivat kaikessa rauhassa maantiellä, kun Siilasvuon joukot iskivät sivustalta.
Taisteluinto valtasi miehet ensimmäisten menestysten jälkeen. Siilasvuo määräsi joukot yhä uusiin hyökkäyksiin. Vankien kuulusteluista selvisi, että NKP:n pääsihteeri Josif Stalinin 60-vuotispäiväksi 21. joulukuuta piti kehittää menestyksellinen hyökkäys ja suomalaisten joukkojen täydellinen murskaaminen. Mutta Siilasvuo hyökkäsi ensin, suomalaiset lähtivät katkaisemaan vihollisten perääntymisteitä pohjoisessa.
Lentotiedustelun mukaan Raatteen tie oli mustanaan vihollisen 44. divisioonan, Sinisen divisioonan marssijoukkoja. Näitä viivyttämään ja häiritsemään Siilasvuolla oli lähettää kaksi viidenkymmenen miehen tiedustelujoukkuetta.
Sinisen. divisioonan piti aloittaa hyökkäyksensä joulukuun 28. päivänä ja tuhota alueella olevat Siilasvuon joukot. Mutta sen sijaan hyökkäykseen lähti Siilasvuo. Ensimmäisenä kohteena oli syvemmälle tunkeutunut venäläisten 163. divisioona Kiantajärvellä. Siilasvuon käsky kevyt komppania Hannilalle kuului:
”Ryssä irtautuu Hulkonniemestä Kiantajärvelle. Suolatkaa.”
Pääosa 163. divisioonasta pääsi livahtamaan, kun divisioonan komentaja, kenraalimajuri Andrei Zelentsov huomasi aukon Siilasvuon ja divisioonaa pohjoisesta ahdistavan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen ryhmä Suden välillä. Mutta divisioonan jäljiltä suomalaisille jäi sotasaaliiksi nelisenkymmentä tykkiä, parikymmentä panssarivaunua, satoja kuorma-autoja, panssaritykkejä ja kasoittain kevyitä aseita.
Varsinainen saalis oli vielä odottamassa saarroksissa Raatteen tiellä: ukrainalainen Sininen divisioona, jonka kohtalon hetki löi perjantaina tammikuun 5. päivänä vuonna 1940. Pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Siilasvuo lähti hyökkäykseen ja vihollinen tuhoutui lopullisesti kolmessa päivässä. Vangiksi saadun majurin mukaan 44. divisioona menetti ainakin puolet miehistään.
Maanantaina tammikuun 8. päivänä paikalle tuotiin bussilastillinen ulkomaisia sanomalehtimiehiä. Eversti Siilasvuo esitteli vihollisdivisioonan koko sotakaluston: satoja tykkejä, kymmeniä panssarivaunuja, satoja kuorma-autoja, toista tuhatta elävää hevosta ja tuhansia keveitä aseita. Sekä röykkiöittäin jäätyneitä venäläisten ruumiita.
Venäläiset olivat menettäneet Raatteen tiellä ja Suomussalmella kaatuneina ja paleltuneina arviolta yli 20 000 miestä. Siilasvuon 9. divisioonasta kaatui yhdeksänsataa ja haavoittui tuhatkaksisataa miestä.
Talvisodan legenda oli syntynyt.
© Robert Brantberg
